Viikko sitten maailmalla kauhisteltiin West Ham -kannattajien osittain käsistä lähtenyttä, pääosin seuran omistajiin kohdistunutta protestointia Burnley-ottelussa. Iso, perinteinen seura on urheilullisessa syöksykierteessä, mikä ei vaikuta sen omistajia juurikaan haittaavan. Tilanne on tuttu monen muunkin valioliigaseuran kannattajalle.

Jo tässä vaiheessa on hyvä jälleen kerran muistuttaa faniuden ja kannattajuuden eroista.

Käännettäessä termejä englannista suomeksi ne hieman hämärtyvät. “Fan” on tunnetusti lyhenne termistä “fanatic”, fanaattinen. Nykysuomessa “fanilla” kuitenkin ymmäretään enemmän hysteerisesti idolinsa edessä itekevää lasta kuin esimerkiksi tässä tapauksessa West Hamin faneja, jotka ovat valmiita menemään melko lailla äärimmäisyyksiin seuransa puolesta. Syklisti pitää heitä, ja vaikkapa suomalaisen seuran edesottamuksia fanaattisesti seuraavia ihmisiä nimenomaan kannattajina, ei faneina. Kannattajuuteen lasken myös jonkinasteisen taloudellisen sitoumuksen kannatuksen kohteeseen, olipa se sitten kausikortin tai muunlaisen jäsenyyden hankkiminen, vierasotteluihin matkustaminen tms.

Se terminologiasta, katse takaisin Lontooseen.

West Ham on hyvä esimerkki seurasta, jonka kannattajuus yleensä siirtyy sukupolvelta toiselle, eikä kannattajien määrä tai intohimoisuus juurikaan riipu urheilullisesta menestyksestä. Kannattajan näkökulmasta on kuitenkin anteeksiantamatonta, mikäli seuran johtoporras pitää sitä vain rahantekovälineenä. Lajin ympärillä liikkuvien rahamäärien rakettimaisen nousun myötä tähän suuntaan ollaan kuitenkin selkeästi liikuttu jo vuosia, ehkä vuosikymmeniä.

Rahapeli on johtanut tilanteeseen, jossa esimerkiksi Lontoon kaltaisessa turistimagneetissa seurat eivät ole enää taloudellisesti riippuvaisia paikallisista kannattajistaan. Ottelulippujen hinnat korkeimmalla sarjatasolla ovat varsinkin isoissa kaupungeissa hävyttömän korkeita, eikä juuri sillä neljännen polven Hammerilla tai Goonerilla ole enää varaa katsoa seuransa pelejä paikan päällä – jokaiselle istuimelle riittää turisteja. Näistä taas suuri osa saattaa olla suhteellisen tietämättömiä koko lajista, se nyt vain sattuu olemaan suurta viihdettä. Kun lehterien täyttäjistä jatkuvasti suurempi osa on näitä satunnaisvieraita, laskee luonnollisesti tunnelma stadioneilla. Ei se paimiolaismatkailija välttämättä osaa ulkoa West Hamin, Arsenalin tai Tottenhamin kannatuslauluja, eikä ilmoittaudu kannattajayhdistysten organisoimiin tifoihin heiluttamaan lippuja.

Kaikki tämä on jo vanhaa tietoa, ja on saanut vastavoimia. Nyt näytettäisiin kuitenkin varsinkin Lontoon osalta oltavan tietynlaisessa kriittisessä pisteessä.

West Hamin kohdalla omistajaporras on vielä toistaiseksi paikallinen, toisin kuin esimerkiksi Arsenalissa jonka pääomistaja, amerikkalaismiljardööri Stan Kroenke kohtelee jalkapalloseuraa siinä samassa kuin muitakin omistamiaan urheiluseuroja ja yrityksiä ympäri maailmaa. Se, ettei seuran omistaja elä millään tavoin samassa maailmassa kuin sen kannattajat, tuo tietysti monenlaisia ongelmia. Myös Hammers on kuitenkin siirtynyt uudelle stadionille, taloudellisista syistä – liike(toimi) joka on menossa katastrofaalisella tasolla pieleen.

Upton Parkina tunnettu Boleyn Ground, West Hamin legendaarinen ja tunnelmallinen kotistadion suljettiin vuonna 2016, minkä jälkeen seura siirtyi pelaamaan kotiottelunsa Olympiastadionille. Ansioksi voidaan laskea, ettei se sentään joutunut kauas omalta maantieteelliseltä alueeltaan, kuten vaikka tukholmalainen Djurgården, joka pelaa nykyisin kilpailijansa Hammarbyn alueella Södermalmin kupeeseen nousseella uudella areenalla.

Lontoon olympiastadion on kuitenkin juuri sitä, olympialaisten käyttöön rakennettu kompleksi, ei siis jalkapalloareena, jolla katsomo on lähellä kenttää ja tunnelma tiivis. Stadioneihin tiivistyy rahapelin kehitys – mahdollismman paljon voittoa välittämättä tunnelmasta. Arsenal siirtyi Highburylta uudelle Emiratesille jo yli kymmenen vuotta sitten, Tottenham puolestaan pyrkii rakennuttamalleen jättiareenalle ensi kaudeksi.

Mitä sitten, olosuhteet ja palvelut paranevat? Niitä vain ei tehdä varsinaisesti seurasta tai edes lajista kiinnostuneitten ehdoilla, vaan niiden jotka tuovat eniten rahaa. Tukholmassa AIK:n kannattajille oli kova pala, kun sen perinteinen Råsunda purettiin ja seura siirtyi olosuhteisiin nähden aivan liian isolle Friends Arenalle. Revitte kotimme, annoitte tilalle konserttiareenan,
luki vielä pitkään siirtymisen jälkeen otteluissa nähdyssä banderollissa. Kannattajien viesti West Ham -otteluissa on jokseenkin sama.

Tottenham julkaisi viime viikolla tietoja uudesta stadionistaan – ja sen lipunhinnoista. Kannattajakunnan reaktioita ei ole vaikea arvata. Spurs tekee ennätyksen myymällä koko Valioliigan kalleimpia kausikortteja jättimäiseen viihdekeskukseensa, jolla on tarkoitus nähdä jalkapallon lisäksi myös muiden lajien tapahumia. Palvelut tulevat varmasti olemaan huippuluokkaa, mutta entäpä itse joukkueen edesottamuksista kiinnostuneet?

Spurs etsii tunnelmaa uudelle stadionilleen rakentamalla Borussia Dortmundin legendaarisen yellow wallin mallin mukaan valtaisan yhtenäisen päätykatsomon. Kannattajayhdistys kuitenkin epäilee myös tämän onnistumismahdollisuuden kompastuvan lipunhintoihin – suurin osa stadionin kausikorteista maksaa noin 1000 puntaa. Kuten muidenkin seurojen tapauksessa niiden myynti ei enää ole ensiarvoisen tärkeää; turistien ostamat yksittäisliput ovat luonnollisesti moninkertaisia tuotoiltaan ottelua kohden.

Manchester City, joka on marssimassa ylivoimaiseen Valioliigan voittoon pitkälti suunnattomien joukkueeseen sijoitettujen resurssien turvin, on kyseenalaisessa maineessa kotiotteluittensa tunnelman suhteen. Vieraspeleissä sen kannattajat ovat kiitettävästi esillä, mutta ylivertaisetkaan urheilusuoritukset eivät aina saa Etihad Stadiumia täyteen, minkä lisäksi se tyhjenee usein kauan ennen pelien päätösvihellyksiä. Joukkueen kapteeni Vincent Kompany pohtii aiheellisesti rahan, urheilun ja tunnelman yhtälöä twitter-tilillään.

West Hamin tapauksessa kannattajien protestit ovat ryöstäytymässä käsistä samalla kun joukkueen menestys näyttää erittäin heikolta. Taustalla on osin vuosikymmenten takaisten, rikollistenkin kannattajajengien perimä, mutta näyttäisi siltä että nyt ollaan uuden ajan äärellä. Ei ole vaikeaa kuvitella vastaavien kovan luokan protestien leviämistä myös muitten seurojen turhautuneitten kannattajien keskuuteen.

Syklisti ei missään nimessä hyväksy väkivallan, tai edes sellaisen uhkan käyttämistä mielenilmauksissa sen paremmin jalkapallon kuin muunkaan aiheen piirissä. Turhautuminen vain rahaa seuraavaan toimintaan sen sijaan on hyvin ymmärrettävää ja ansaitsee vastavoimansa.

Jalkapallo on joka tapauksessa kaikilla tasoillaan loistava asia, ja Syklisti aikoo myös jatkossa olla yksi niistä turisteista, jotka peleihin matkustavat. Seuraavina kohteina kovin tutut Tampere ja Lontoo, kenties kesällä myös Pohjanmaan suunta.

Sykli:
En tiedä ollaanko maailmassa ikinä menty niin vahvasti linjalla, jolla raha ohittaa kaiken muun kuin nyt. Suuruudenhulluutta ollaan toki koettu vähintäänkin riittävästi. Lontoossa on jäljellä Rooman valtakunnan aikaisia muurin kappaleita. Rooman nousu ja tuho ovat historian maamerkkejä, ehkäpä jalkapallon rahajättiläiset ovat jossain kohtaa samanlaista tapahtumien kaarta?

Kirjoittaja Syklisti

Syklisti uskoo asioitten kulkevan kierroksissa. Kaikki on ollut täällä jo aiemmin, kaikki mikä häviää, tulee taas uudestaan. Syklisti haluaa asettaa asiat paikoilleen jatkumoissa. Ei välttämättä absoluuttisen oikeille paikoilleen, sillä sellaisten olemassaolosta Syklisti ei ole kovin varma. Syklistin lähin kontakti reaalimaailmassa on Niko Toiskallio.

Lisää artikkeleita kirjoittajalta Syklisti